• Etusivu
• Historia
• Perinne
• Kartat
• Toiminta
• Hiitola-säätiö
• Hiitolan Pitäjäseura ry
• Tapahtumakalenteri
• Kuvagalleria
• Linkit

Minun Hiitolani - Marja Karvonen

Kun alkukesällä 1991 istuin bussissa matkalla Hiitolaan, en oikein tiennyt mitä odottaa. Koko pienen ikäni olin kuullut kauniista, viljavasta ja vauraasta Hiitolasta, johon isälläni ja hänen vanhemmillaan oli loputon ikävä.

Isäni oli ollut kaksitoistavuotias, kun lopullinen lähtö Hiitolasta oli tullut. Käsittämätöntä sinänsä, mutta hänen muistikuvansa Raivattalan kylästä ja kotiseudusta olivat edelleen veitsenteräviä. Hän muisti vaivatta, missä kukin oli asunut, missä ”meiä pellot olliit olt”, missä Hauvvalahen lapset olivat paimentaneet lehmiä ja minkälaista elämää Hiitolassa oli vietetty. Siinä missä minun ja matkalla mukana olleiden pikkuserkkujeni Karimikon ja Annelin silmä näki ränsistyneitä rakennuksia, hoitamattomia pihapiirejä, neuvosto-ajan betonikerrostalon ja nykyasukkaiden suoranaisen puutteen, isäni näki lapsuutensa rakkaan kotiseudun ja sen kauneuden.

Tietyllä tavalla isäni evakkomatka ei päättynyt koskaan. Hän ei koskaan voinut unohtaa kotinsa eikä koko Karjalan menetystä, vaan jaksoi aina meitä lapsia muistuttaa karjalaisten järkyttävästi kohtalosta. Mieleeni syöpyi ikuisesti tuolta matkalta näky tuolloin lähes kuusikymmenvuotiaasta isästäni, joka itki vuolaasti kotitalonsa lammen rannassa katsellessaan entistä kotiaan. Kaihosta ja surusta huolimatta koimme silti pikkuserkkujeni kanssa olleemme todella etuoikeutettuja, sillä isäni ja hänen serkkunsa Sirkan tarkat muistikuvat ja värikkäät kertomukset tekivät hiitolaisista juuristamme kerta heitolla eläviä. Myö tiietään nyt mistä myö ollaan kotosi. Karjalaiseen tapaan matkalta ei myöskään iloa ja naurua puuttunut, tragikoomisista sattumuksista puhumattakaan.

Nyt, lähes kahdeksantoista vuotta myöhemmin olen sekä Hiitola-säätiön hallituksessa että sen Tulevaisuustyöryhmässä miettinyt muiden mukana, miten vaalia hiitolaista perinnettä ja siirtää tietoa juuristamme tämän päivän nuorille. Hiitolaiset, kuten muutkin luovutetun Karjalan asukkaat, ovat tehneet uutterasti työtä sen eteen, että heidän lapsensa, lastenlapsensa ja sitä seuraavatkin polvet tuntisivat juurensa. Perinteen elävänä pitäminen alkaa kuitenkin olla entistä haasteellisempaa. Heitä, jotka muistavat ja tietävät, on entistä vähemmän. Nuorimmat Hiitolassa syntyneet ovat jo reilusti yli kuusikymmenvuotiaita. Me säätiön hallituksen ”nuorisoketjukin ”, asiamies Silja Iltanen ja minä, olemme kohta viisikymppisiä.

Tämän päivän aktiivi-iässä olevien ajasta ja huomiosta kilpailee moni asia: työelämän hektisyys, koulun ja opiskelun vaativuus, moninaiset vapaa-ajan mahdollisuudet vain muutamia mainitakseni. Miten saada toimintaan mukaan uusia innostuneita ihmisiä? Sama haaste vaivaa niin poliittisia puolueita, urheiluseuroja kuin kulttuuri- ja perinnejärjestöjäkin. Eikä hiitolaisten järjestöjen toiminta tee tässä poikkeusta, vaikka ilolla onkin todettava Hiitolan pitäjäseuran jäsenten määrän kasvavan koko ajan ja myös kotiseuturetki-buumin jatkuvan edelleen. Uusia toimintamuotoja kuitenkin tarvitaan ja kaikki ehdotukset niiden suhteen ovat enemmän kuin tervetulleita.

Tietotekniikkasukupolveen kuuluvana pidän itse hyvin tärkeänä ajantasaisia verkkosivuja. Tämän päivän nuori etsii tietoa ensimmäiseksi internetistä. Siinä suhteessa meidän on voitava tarjota myös jotain uutta, historiaa ja perinnettä unohtamatta. Meillä pitää myös olla rohkeutta uudistaa toimintaamme. Esim. virkistysleirejä voitaisiin mielestäni hyvin pitää teemaleireinä tarjoten niitä eri kohderyhmille. Miltä kuulostaisi esim. luovan kirjoittamisen leiri tai sukututkimusleiri? Huoli tulevaisuudesta on yhteinen kaikille luovutetun Karjalan pitäjille. Pitäjäjuhlat ovat hieno perinne, jolta kuitenkin ennen pitkää loppuvat osanottajat, ellei niitä kyetä uudistamaan. Toisiko yhteistyö eri pitäjien kesken tähän voimaa? Mietin pitkään, mitä se minun hiitolaisuuteni oikeastaan on. Tietämys ja ylpeys omista juurista on minulle tärkeää, mutta ennen kaikkea olen karjalainen: ulospäin suuntautuva, puhelias ja taipuvainen näkemään asioissa myös niiden hauskat puolet. Ilo pintaan vaikk`syvän märkänis, sano miunki mummoin. Ja hää ol muute käynt Käksalme kästyökoulun.