Deprecated: Optional parameter $puh declared before required parameter $markkinointi is implicitly treated as a required parameter in /home/hiitolaf/public_html/funktiot/kayttaja.php on line 130
Hiitolan Pitäjäsivut

    Koukunniemi

    Tarkempi kuvaus

    Lähteenä käytetty Iivar Kemppisen kirjoittamaa teosta
    Hiitolan kylähistoria (Hiitola-säätiö 1972), s. 285-291 Hiitolan pitäjäsivuille toimittanut Pirjo Nurmi, 13.8.2001


    Koukunniemi oli tyypillinen joenrantakylä Kokkolanjoen [Hiitolanjoen] alajuoksulla siinä, missä joki laajeni Veijalanjärveksi. Sanottiin: "Onha vettä Veijalass, / Toista Torsast tulluo !" Kylän kohdalla järvi kapeni Veijalan ja Valtolan järvien väliseksi matalaksi, kahluupaikkana käytetyksi Koukun salmeksi eli Toron salmeksi, minkä yli hevoset sekä lehmät kahluutettiin tai uitettiin syksykesäisin järven ja joen toisella puolella oleville peltoäpäriköille. Könösen talo oli juuri kahluupaikan vieressä, ja sen pihan läpi kulki tällöin aina koko kylän karja. Kylän nimi Koukunniemi viittaa sukunimeen Koukku tai mahdollisesti myyttisiin nimiin Kauko, Kaukola, Kouko, Koukonniemi.

    Kylässä oli aikaisemmin vain viisi taloa: kolme Pösöä, Könönen ja Toro (entinen Doro), mutta sittemmin niitä oli kuusi: Juho Pösö, Matti Pösö, Toivo Könönen, Juho Toro, Elias Pohjonen ja Juho Ahokas.

    Kylää pidettiin vauraana. Sen talojen peltoala oli 20-30 ha ja metsäalat lähemmäs 100 ha. Metsät olivat salossa Kuoksjärven ja Simpeleen välisellä alueella. Näillä tuoresperäisillä ja viljavilla salopalstoilla oli myös niittyjä. Muilla kylän taloilla oli salossa myös kesätupa ja karjasuojia paitsi Könösellä. Kesäksi ajettiin karja sinne. Vanhan kylän maat oli otettu aikojen kuluessa niin tarkoin viljelyyn, että viljelemätöntä maata oli vain vähän peltojen keskellä pieninä, kallioisina ja kivikkoisina katajakumpuina, mitkä eivät riittäneet laitumiksi. Pellot kumpujen välissä olivat tasaiset, kivettömät ja viljavat. Metsäkummut ja muut pienet hakamaat olivat niiden hevosten hakamaina, mitkä oli kesäksi jätetty kylään peltotöihin, sekä sen lehmän laitumena, josta saatiin päivittäinen nuori maito.


    Salossa naiset hoitivat karjan, piimättivät maidon sekä kirnusivat voin käsikirnulla. Voit suolattiin pyttyihin ja myytiin usein pyttyineen päivineen maakauppiaille tai Viipuriin. Piimä kaadettiin suuriin maitotiinuihin eli seisakkoihin, joskus myös laskuihin, ja tuotiin noin kerran viikossa kylään perheen ruuaksi. Matkalla se vatkautui erittäin hyväksi. Juotavaksi tehtiin piimästä harmaata panemalla siihen vettä. Sitä kului heinä- ja elopellolla paljon kesäkuumalla. Hapan piimä ja hapan harmaa olivat terveellisiä. Ennenvanhaan pidettiin heinäniityllä piimäastiassa sammakkoa, jotta piimä pysyi kylmänä. Talvisaikaan, kun ei ollut piimää, tehtiin joko kaljaa omatekoisista maltaista tai taaria perunoista ja jauhoista tehdyistä, ruskeaksi paistetuista kaljaleivistä. Katajanmarjoista tehtiin syksykesän pyhäjuomaksi liiriä.

    Salopalstojen metsät saivat kasvaa vuosisadan vaihteeseen ja tämän vuosisadan alkuun asti melkein rauhassa synkkinä, koskemattomina korpina. Vain polttopuita tuotiin kylään ja tarvittaessa rakennushirsiä. Ne uitettiin ennenvanhaan salosta Kokkolanjokea pitkin Koukunniemeen asti, mutta kun Sahakoski padottiin, pääsivät puulautat vain siihen asti, mistä ne ajettiin hevosella kotiin. Uitettavat puut niputettiin vihtaraksilla ja puomilenkeillä nipuiksi ja lautoiksi ja annettiin virtaavan veden kuljettaa ne joen alajuoksulle lähes 20 km matkan. Hännillä kulkivat miehet kopukoiden päällä uittomiehinä huolehtien jokaisen nipun perillepääsystä. Tähän aikaan kesästä, heinä-elokuussa, jolloin uitot tapahtuivat, sai Kokkolanjoesta ennen sen patoamista lohta, varsinkin koskipaikoista.


    Kun metsiä alettiin Karjalan radan valmistumisen jälkeen myydä, ilmestyi Hiitolaan kaikenlaisia metsänostajia, usein huonoja, ahneita ja epäluotettavia, jotka narrasivat isäntiä ja saivat heidät panemaan puumerkkinsä tai nimensä hakkuukontrahtiin, minkä nojalla he hakkasivat ja raihnasivat metsät paljaiksi risukoiksi vieden kaikki parhaat puut pois. Näissä aukeiksi hakatuissa metsissä kasvoi sitten suunnattomasti marjoja, etenkin puolukoita.

    Talviset metsätyöt antoivat pitäjäläisille ansiomahdollisuuksia. Puutavarat ajettiin Kokkolanjoen rantaan hevosrahtina. Keväällä ne uitettiin jokea pitkin Laatokalle, missä ne joen suulla koottiin suuriksi lautoiksi, lajiteltiin ja lastattiin laivoihin Venäjälle, Englantiin tai Saksaan vietäviksi. Sittemmin niitä sahattiin myös Haukkavaarassa ja Pekonlahdessa. Tukkeja tuli aivan Kokkolanjoen yläjuoksulta, Simpeleeltä asti. Tukkilaisten tulo Koukunniemeen oli jokakeväinen ilmiö. Heitä asui joka talossa tupa ja huoneet (aitat) täynnä. Kamarit vuokrattiin pomoille. Tukkilaisten mukana tuli rahaa kortteerimaksuista sekä ruuasta ja kahvista, joita kului paljon, mutta heidän mukanaan tuli myös juopottelua, jopa tappeluitakin. Tukkilaisia mahtui taloihin paljon, sillä tuvat olivat suuria, ja vanhastaan niitä oli karjalaisen rakennustavan mukaan taloissa kaksi; niiden välissä olivat porstua ja porstuanperäkamari. Toron tupien välissä oli porstua ja kaksi kamaria.


    Edellä on jo mainittu Kokkolanjoen [Hiitolanjoen] lohet. Koukunniemen kohdalla sekä Kokkolanjoki että sen laajentumat, Veijalanjärvi ja Valtolanjärvi, rehevine ruohikkorantoineen olivat erittäin kalaiset. Lohet olivat 2-7 kiloisia ja lahnat 2-3 kiloisia. Kesäisin kalastettiin joka talossa omiksi tarpeiksi, mutta talvella ostettiin Koivistolta tuotua hailia ja Puruveden muikkua. Parhaimmillaan oli Koukunniemessä kalastusaika kevättulvien ja kevätkudun aikana. Peltojen viljavuus, salopalstojen metsät ja niityt sekä Veijalanjärven kalaisuus tekivät koukunniemeläisten elämän suhteellisen rikkaaksi ja vaihtelevaksi.

    Eräiden talojen elämää kirjavoitti ja rikastutti myös karjakauppa tai muu liikehomma kaupunkimatkoineen. Juho Toro on kertonut, kuinka hänen isänsä aikana tehtiin kauppamatkoja Viipuriin harva se viikko, joskus Pietariinkin. Talossa oli viisi hevosta. Kun rautatie valmistui ja Hiitolan aseman seutu kasvoi suureksi asutuskeskukseksi, vietiin tavara sinne. Asemalle oli matkaa Sahakosken sillan kautta jokivarsitietä noin 7 km ja suurta tietä Paksujalan kautta noin 10 km. Toinen silta, mistä pääsi joen yli, oli alempana Asilassa.

    Hiitolan kirkolle, mikä näkyi Koukunniemeen noin parin kilometrin päässä joen lounaispuolella, pääsi maanteitse vain kiertämällä joko Sahakosken tai Asilan kautta. Tämän vuoksi käytiin kirkolla jalkaisin polkuja pitkin ja joen yli soutaen. Vieläpä hautaussaattuekin ja vainaja vietiin veneillä joen yli ja maamatka kannettiin arkkua. Kun sellaisia ihmisiä, joilla ei ollut rannassa omaa venettä, oli kuljetettava joen tai Veijalanjärven yli, ansaitsivat pikku pojat kesän mittaan viisipennisinä sievoiset rahat.

    Siltaakin oli suunniteltu kauan Koukunsalmen yli, mutta vanhat isännät olivat pessimistisiä arvellen sillan löytyvän kevättulvien jälkeen Asilan koskesta. Mutta 1919 alotettiin sillan rakentaminen neljän talon voimalla, loput kyläläiset yhtyivät hankkeeseen vasta myöhemmin. Koko pitkän talven työn jälkeen silta olikin keväällä valmis, ja se palveli muitakin kuin rakentajiaan. Sillan jatkeeksi rakennettiin kylätie kirkolle. Sillalta, mikä oli Veijalan ja Valtolan järvien välisessä salmessa, oli kauniit näköalat molempien järvien suuntaan. Tyyninä kesäiltoina ja sunnuntaipäivinä kokoontui ihmisiä sillalle ihailemaan kesäisten maisemien kauneutta sekä tarkkailemaan, miten lohien selkäevät piirtelivät hienonhienoja juonteita tyyneen vedenpintaan tai miten ne joskus hypähtelivät aivan näkyviinkin. Salmessa uitettiin myös hevosia lämpimän veden aikana.


    Kylän merkkihenkilöistä on mainittava Matti Suutari, joka nimensä mukaisesti piti huolen kyläsuutarin ammatista, sekä aitojen tekoon erikoistunut Elias Pohjonen. Jussi Suutari taas oli kirvesmies. Hierojia ja kuppaajia oli haettava naapurikylistä, jolloin kysymykseen tulivat joko Maria Ojalainen Yläkokkolasta tai Miina Sutinen Veijalasta. Martti Tontti harjoitti Pösön talossa pientä kauppaa. Kun seppää tarvittiin, mentiin Ivankoskelle Manne Outisen pajaan. Vaavojalla oli kansaneläinlääkäri Kaapro (Gabriel) Pirhonen, joka ei arkaillut avata hevosen kaviotakaan, jos naula oli lyöty liian syvään ja kavioon oli tullut kiehki, oli alkanut märkiä. Kaapro Pirhonen avasi kovelilla märkäpesäkkeen ja paineli sitä kuumalla raudalla sekä käytti omatekoisia lääkkeitään. Jos hevonen polki jalkansa kengänhokilla, hevosmiehet käyttivät heti saatavissa olevaa lääkettä laskemalla virtsaa hevosenjalan haavaan. Sikoja parannettiin valelemalla niiden päälle savivelliä tai antamalla niiden rypeä märässä savessa. Lehmille ja lampaille annettiin kuuman kesän aikana kovia suolakönttejä nuoltavaksi.


    Kun kirkko oli niin lähellä, kävivät naiset, etenkin kesällä, joka pyhä kirkossa. Kyllä miehetkin kävivät kirkossa, mutta eivät niin säännöllisesti kuin naiset. Kylän nuoret miehet pyrkivät sen sijaan kokoontumaan kesäisinä sunnuntaipäivinä mäkien rinteille katajapensaiden suojaan kortinpeluuseen, mistä vanhat ukot kävivät ajelemassa heitä pois, mutta pelaajat etsivät taas uuden piilopaikan. Koukunniemeläisten kertojien mielestä entisajan elämä heidän kotikylässään oli yksinkertaista ja vaatimatonta, mutta se oli onnellista, minkä veroista ei ole sieltä lähdön jälkeen ollutkaan.

    Päivitetty 15.8.2001